Monthly Archives: January 2018

Tieto on valtaa, mutta rajallista

Eräässä aforismissa sanotaan, että suuret mielet keskustelevat ideoista, keskinkertaiset tapahtumista ja vajaat ihmisistä. Miksi juuri ideat ovat tärkeitä? Olisi tärkeämpää puhua ideoista, jotka koskevat ideoita. Puhutaan siis metaideoista.  Inhimillisen tiedon rajat ovat meille kaikille tuttuja. Yksinkertaisimmillaan emme vain tiedä asioista, koska emme ole lukeneet niistä. Inhimillisellä tiedolla on kuitenkin myös perustavanlaatuisempia rajoja.

Nähdäkseni maailmassa on tiedon näkökulmasta kolme aivan perustavanlaatuista ongelmaa.torus-modern-large

Ensimmäinen ongelma koskee kausaliteettia. Siis sitä, että mikä on asioiden syy ja seuraus. Tieteessä puhutaan fysiikan laeista, joissa vaivihkaa vihjataan, että esimerkiksi maailmassa on painovoimalaki. Kuitenkin jo yli 100 vuotta sitten Albert Einstein joutui päivittämään Newtonin ’lain’ nykyaikaan. Lienee todennäköistä, että myös fysiikan lait ovat vain hyviä kuvauksia ilmiöille, mutta universaalin lain asemaan harvoin nostettavia. Tässä yhteydessä on kuitenkin huomattava, että fysiikassa on kuitenkin ja eittämättä metafyysistä ja teleologista estetiikkaa, joka ilmenee esimerkiksi klassisten kenttäteorioiden variaatiolaskennan muotoiluissa. Luonto hakee muotoa, joka esimerkiksi minimoi avaruuden kokonaiskaarevuuden. Kyynel ja saippuakupla ovat tahollaan optimaalisia muotoja ja luonto on ilmiömäinen omassa ekonomisuudessaan. Ekonomisuus vaikuttaa universaalilta hyveeltä.

Emme kuitenkaan voi tietää tarkasti edes fysiikan lakien olevan voimassa aina ja sellaisenaan muuttumattomia. Entäpä jos jonakin päivänä aurinko laskeekin aamulla? Tai vesi kiehuukin jäähtyessään nollaan asteeseen normaalipaineessa? Olemme tehneet lukemattomia mittauksia ja empiirisesti vaikuttaa, että luonnonlait ovat kohtuullisen stabiileja ajan suhteen. Kysymys on kuitenkin pohjimmiltaan tilastollisesta regressiosuorasta, ja poikkeavia datapisteitä ei voi loogisesti poissulkea. Toki fysiikan lait ovat muutoinkin kauniita, ja intuitiivisesti on uskottavaa, että luonto toimii juuri niiden mukaisesti.

Kausaliteetin ongelma on tavanomaisempi ihmisten välisessä kanssakäymisessä ja varsinkin kun puhutaan poliittisista kysymyksistä. Ihmisille on harmillisen tavanomaista sekoittaa korrelaatio ja kausaliteetti keskenään. Jos ilmiöt liittyvät tilastollisesti toisiinsa esimerkiksi positiivisen otoskorrelaation kautta, ei siitä kuitenkaan voida päätellä juuri mitään ilmiöiden kausaliteettisuhteesta. Jäätelön menekki ja hukkumiskuolemien määrä korreloivat ajallisesti, mutta taustalla lienee jokin muu yhteinen tekijä, tässä tapauksessa todennäköisesti kesän tuoma mukava ilmanala. Tilastotiede voi vastata ainoastaan tietoteoreettisesti sellaisiin kysymyksiin, joilla voidaan poissulkea mahdollinen kausaalisuhde. Eikä tämäkään pidä täysin paikkaansa.

Tilastotieteessä on yritetty luonnostella kausaliteettia esimerkiksi niin sanotun Granger-kausaliteetin avulla, mutta valitettavasti sekin on alisteinen ”post hoc ergo propter hoc” -kritiikille. Temporaalisesti edeltävät ilmiöt eivät välttämättä aiheuta ajallisesti myöhempiä ilmiöitä, ellei ole erityisen puritaani deterministi. Kausaliteetin ongelmatiikasta huolimatta varsinkin poliittisessa keskustelussa vedetään kausaliteettinuolia asioiden ja ilmiöiden välillä ilman mitään kestävää tietoteoreettista itsekritiikkiä.

Kausaliteetti liittyy aivan olennaisesti itse ajan luonteeseen. Aika virtaa eteenpäin, ja tapahtuneet asiat voidaan järjestää siinä mielessä lukusuoralle. Asioilla on siis ajallinen järjestys, mutta itse kausaalivaikutusten identifioinnissa tulisi harjoittaa erityistä varovaisuutta. Järjestys ei implikoi kausaliteettia. Kun katsoo esimerkiksi useimpiin tilastollisiin tutkimuksiin vaikkapa yhteiskuntatieteissä, on oltava erityisen kriittinen, koska korrelaatio ja kausaliteetti sekoitetaan varsin usein keskenään. Jotain kuitenkin voidaan hahmotella erilaisten todennäköisyyksien avulla. Entropia kasvaa ja lämpökuolema uhkaa. Ihmisjärki taas luo järjestystä ja informaatiota.

Kausaliteetin ja determinismin tiedonfilosofisessa ongelmassa on kuitenkin myös helpotus, emme tiedä asioiden syy-seuraussuhteita tarkasti ja siten voimme myöskin olla paikoin hieman armollisempia itsellemme, koska nykytila lienee kuitenkin menneisyyden monimutkainen ja epälineaarinen summa. Mainittaessa epälineaarisuus, ei voida välttää viittausta maailman mahdolliseen kaoottisuuteen. Maailma on todennäköisesti kaoottinen dynaaminen systeemi. Kaoottinen dynaaminen systeemi riippuu erittäin voimakkaasti alkutilasta, ja perhosen siivenisku voi aiheuttaa tornadon periaatteessa vaikkapa Suomessa.

Kuitenkaan tilastotieteellinen tutkimus ja -tieto eivät ole arvottomia, vaikka tieto kausaliteetista puuttuu. Suurinta valuuttaa tässä maailmassa on kyky ennakoida ja ennustaa. Robustin ennakoimisvälineistön perusteella voi ennustaa tulevaisuutta paremmin kuin pelkällä näppituntumalla. Jotkin amerikkalaiset hedge-rahastot ovat tehneet vuosikymmeniä parempia tuottoja kuin laajat markkinaindeksit perustuen sofistikoituneisiin ennustemalleihin. Sattumaa? Ennustamiskyky on arvokasta osaamista. Markkinoiden ennustevoimaa tulisi mielestäni hyödyntää myös laajempiin yleisinhimillisiin tarkoitusperiin. Rahoitusmarkkinat ovat epistemologisesti äärimmäisen kiinnostava ilmiökenttä. Palaan tähän jäljempänä.

Emme kuitenkaan voi tietää maailman todellista toimintalogiikkaa, koska viime kädessä empiiriset havaintomme maailmasta tuottavat vain karrikoiden regressiosuoria ilman syvää ymmärrystä syy-seuraussuhteista.

Toinen ongelma koskee loogisen maailman epätäydellisyyttä ja itsesimuloinnin ongelmaa. Tämä ongelma liittyy myös jännällä tavalla ennustamiseen. Kysymys on siitä, että viime kädessä ihminen tai kone on fysikaalisesti osa ennustettavaa systeemiä. Eli kun teemme ennusteita, vaikutamme itse ennustettavaan systeemiin (jollakin todennäköisesti kausaalisella tavalla). Eli kun esimerkiksi taloustutkimuslaitokset tekevät ennusteita talouden kehityksestä, ennuste vaikuttaa ihmisten kulutuskäyttäytymiseen, jolloin ennuste ei ole riippumaton tutkimuskohteesta. Tämä ongelma on korostuneen iso varsinkin siinä tapauksessa, jos maailma on kaoottinen dynaaminen systeemi, jossa kaikki vaikuttaa valtavasti kaikkeen monimutkaisilla takaisinkytkentämekanismeilla.

Ennusteen tulisi siis ottaa huomioon se, että ennuste vaikuttaa kohteeseensa, joka tulisi ottaa huomioon se, että jne. Tästä syntyy ääretön silmukka, ellei ole olemassa jotain itseään toteuttavaa erityistä kiintopiste-ennustetta. Jos algoritmi ja rekursio palauttaa jossakin vaiheessa itsensä. Kuka loi Jumalan ja miksi? Tämä on osa samaa kysymystä.

Täsmällisimmin tätä kenties vaikeinta filosofista ongelmaa on lähestynyt matemaatikko ja loogikko Kurt Gödel (1906-1978). Gödel todisti 1930-luvulla kuuluisat epätäydellisyyslauseensa, jotka täsmällisesti kuvaavat formaalisten systeemien epätäydellisyyksiä; on olemassa totuuksia, joita ei voida todistaa systeemin aksioomista käsin. Myös Ludwig Wittgenstein sivusi juoksuhaudoissa kirjoitetuissa mietelmissään tätä ongelmaa. ”Tämä lause ei ole totta”. Jotkut asiat ovat ikään kuin olemassa, vaikka systeemi ei pysty niitä loogisesti tavoittamaan. Looginen maailma ei ole siten suljettu merkitysten suhteen. Jos olisin uskovainen, antaisivat Gödelin tutkimukset minulle toisaalta myös todistetta siitä, että tämä maailma ei ole kaikki.

Parhaat ennusteet ovat siten sellaisia, jotka toteuttavat itsensä. Rahoitusmarkkinoilla on muuten sellainen käsite kuin markkinoiden informatiivinen täydellisyys. Puhutaan myös autokorrelaation häviämisestä tuottoaikasarjasta. Markkinoiden täydellisyys on erikoinen paradoksi; ne ovat täydelliset vain, jos kukaan ei usko niiden täydellisyyteen.

Kolmas ongelma liittyy juuri tähän edelliseen asiaan omalla tavallaan. Miten voidaan muodostaa mielekkäitä malleja maailmasta? Mitkä lauseet ovat mielekkäitä? Esimerkkinä haluaisin nostaa tässä yhteydessä mikrotaloustieteen ja laajemmin päätöksentekoteorian. Siis opin rationaalisesta päätöksenteosta. Jos todetaan, että ihminen taikka päätöksentekijä toimii optimaalisesti, rationaalisesti taikka järkevästi, mitä oikeastaan tarkoitamme? Taloustieteen mielessä tarkoitamme sitä, että agentti valitsee sellaisen toiminnan, joka maksimoi hänen hyötyfunktionsa annettujen rajoitteiden puitteissa. Rajoitteet ovat sinänsä helppo ymmärtää, mutta hyötyfunktio on vaikeampi. Entä jos esitämme kysymyksen käänteisesti; annettuna rajoitteet ja toiminta, onko olemassa sellaiset preferenssit ja hyötyfunktio, jotta tämä käyttäytyminen on hyötyä maksimoivaa?  Tämä ongelma tunnetaan mikrotaloustieteessä integroitumisongelmana. Se liittyy myös jännällä tavalla lämpöoppiin ja eksakteihin differentiaaleihin.

Kysymys on siis falsifioitavuudesta, ainakin osittain. Mielekkäät lauseet pitäisi pystyä osoittamaan ainakin periaatteessa oikeaksi taikka vääräksi. ”Olen omasta mielestäni kaunis.” Tämä ei ole mielekäs lause. ”Huomenna sataa.” sen sijaan on. Makuasiat eivät ole siis jossakin mielessä mielekkäitä väitelauseita. Makuasioista ei voi kiistellä. Ovatko moraali ja etiikka makuasioita? Ennusteita voidaan kuitenkin testata.

Edellä listasin mielestäni keskeisimmät inhimillistä tietoa koskevat ongelmat. En kuitenkaan voi olla mainitsematta tässä yhteydessä käytännöllisempiä ongelmia, jotka liittyvät lähinnä moraaliin ja argumentointitaitoon. Asiallisessa ja fiksussa keskustelussa ei tulisi ikinä sortua vääristelemään toisen puheita, eikä tulisi myöskään vedota keskusteluosapuolen ominaisuuksiin. Asiat ovat olemassa taikka olematta riippumatta keskusteluosapuolen ominaisuuksista. Jos siis valtio-oppinut esittää väitelauseita taloudellisista järjestelmistä, voivat ne olla totta riippumatta henkilön koulutustaustasta. Samoin tilastodata on tilastodataa riippumatta sen esittäjästä. Poliittisessa keskustelussa esiintyy harmillisen usein näitä argumenttivirheitä. Asioiden totuusarvo tulisi selvittää objektiivisesti; totuus on kontekstivapaata. Eli välttäkäämme kehäpäätelmää, auktoriteettiuskoa, henkilöön menemistä ja muita olkiukkoja.

Viimeisenä kohtana en malta olla vielä mainitsematta erästä poliittista elämää rajoittavaa teoreettista seikkaa. Tämä seikka koskee yhteiskunnan kokonaishyvinvointia. 1800-luvun liberaaleista lähtien on ollut vallalla sellainen eriskummallinen ajatusmalli, että yhteiskunnan kokonaishyvinvointi voidaan jotenkin laskea ja summata yksilöiden yli yhteen. Tämä ajatus ei kestä kriittistä tarkastelua. Utilitarismi ei ole tietoteoreettisesti kestävä ajatus, ainakaan täsmällisesti tulkittuna. Ihmisten subjektiivisia hyötyjä ei voida vertailla, koska ne ovat subjektiivisuudestaan johtuen ei-verrattavia asioita. Toisen saama nautinto hyvästä ruosta voi olla hyötyarvoltaan 10, mutta toisen voi olla 10 potenssiin 10, taikka salpietaria. Emme asetu samalle mitta-asteikolle. Siksi keskussuunnittelija on melko varmasti tuomittu epäonnistumaan, koska yhteiskunnan kokonaishyvinvoinnin maksimoiminen ei ole mielekäs väitelause. Sen sijaan tehokkuutta koskevat väitelauseet ovat mielekkäitä. Voimme kysyä kategorisesti, muuttuuko hyvinvointi ylös tai alas. Voimme mahdollisesti tehdä parannuksia joillekin heikentämättä kenenkään hyvinvointia. Tällaisiin tehokkuusparannuksiin on syytä pyrkiä.
Politiikka on sodan jatkamista muiden keinojen avulla. Hyötyjä ei voida vertailla täsmällisessä mielessä, mutta stabiili poliittinen järjestelmä löytää kuitenkin melko kestävän tasapainon vuodesta toiseen. Tämä on itse asiassa aika hieno juttu. Edistyksellisempää uutta vuotta 2018.